Tie on leveä ja päällystetty mustalla, isokivisellä soralla. Torille on päästävä, kun kerran rajan tänne puolelle on tultu. Tammukkakeitosta puuttuu myös sipulit, niin ja tammukat. Niitä ovat purot täynnä täällä.
Ukin kotiseuturetkellä lähipiiri on ihmeissään. Metsää, rautatie ei mihinkään, pusikkoa, voimalinjauksia, joissa ei ole johtoja. Asumatonta ja asumatonta. Miksi naapuri on halunnut nämä alueet meiltä? Tie kiertää mäelle, josta aukeaa huikea maisema. Vastaus kysymykseen löytyy. Rohmoiva, Vanha Sallatunturi kohoaa koko näkymän yläpuolelle paljaine lakineen. Sen juurelle jäi Sallan kirkonkylä, kehittynyt kylä kaikkine palveluineen. Tuossa oli ukin kotitila ja tuossa pankki, tuossa ukin perheen kauppa ja matkustajakoti, jota silloin nimitettiin kievariksi. Nyt on vain pusikkoa ja huonokuntoinen juuri autonmentävä hiekkatie, joka johtaa ilmeisesti tunturin juurelle. Pitemmälle emme uskalla mennä, olemme rajavyöhykkeellä.
Isot, saksalaisten aikoinaan rakentamat, korkeat kerrostalot ilmestyvät metsän takaa näkyviin. Ylitämme komean Tuntsa- joen ja kierrämme vähitellen Alakurtin kaupunkiin. Vanhat rapistuneet elementtitalot kohoavat hiekkaisen päätien molemmin puolin. Maisema on jostain menneisyydestä. Tori löytyy korkeiden kerrostalojen kupeesta. Sateen jälkeen suuret lätäköt täyttävät alueen. Aurinko paistaa ja iloisia ihmisiä kuljeksii joka puolella. Kalastustarvikkeet tekevät kauppansa. Myös sipulit löytyvät.
Vastakohdat hämmentävät. Paikalliset asukkaat ovat kuin jostain tuotu tähän unohtuneeseen kaupunkiin. Tyylikkäästi pukeutuneita. Mitä nämä ihmiset tekevät täällä? Kauppoja löytyy ainakin kolme, joissa myyjät tiskin takana myyvät elintarvikkeita hyllystä. Länsimaisia tuotteita, kulissit vain ovat väärät. Kahvilan tyttö keittää ainoalle asiakkaalle Costaricasta kotoisen oloista suodatinkahvia. Tori on kuin mikä tahansa tori muualla. Vieressä olevat kerrostalot ovat kuin maamerkkejä. Jokainen asukas on itse rakennellut ja parannellut parvekkeita. Kontrasti upeaan luontoon ja vieressä virtaavaan Tuntsa-jokeen on absurdi. Keskustan teiden risteyksessä komeilee jalustalla panssariajoneuvo ja tankki. Alueella on edelleenkin sotilastukikohta. Kaupungin keskustaan menevän tien varressa näkyy lukematon määrä helikoptereita. Näkymä on uskomaton. Poistuessamme kaupungista soratietä pitkin meitä vastaan tulee pelottava määrä panssariajoneuvoja. Kivet lentelevät ja valtava pölypilvi pysäyttää meidät.
Mikkolanniemi, 12 km pitkän Kuolajärven rannalla, on ukin äidin kotipaikka. Hiekkatie on kapea täynnä syviä lätäköitä, jotka on tutkittava ennen kuin uskaltaa ajaa yli. Taival taittuu hitaasti. Venäläiset ovat luvanneet korjata sillan ajokuntoon. On korjattu.
Kymmenkunta runkoa on kaadettu joen yli ja siitä sitten omin neuvoin silta kuntoon. Nokipannukahvia odotellessaan pojat tekevät siltaa kirveiden ja sahojen kanssa. Ukki päällysmiehenä. Valmista tulee ja yli mennään. Varsinainen tammukkapuro. Sipulit tammukkasoppaa varten löytyivät Alakurtin torilta ja perunat on ukin repussa, joten lupaavalta näyttää.
Leiripaikka on Mikkolan talon raunioilla, joista ei kyllä ole jälkeäkään. Jostain syystä pelto ei ole vesakoitunut kokonaan, vaan on heinän peitossa. Siihen saa hyvän leirin. Tila on aikoinaan sijainnut upealla paikalla, mäenpäällä niemellä. Kuolajärvi on näkynyt joka suuntaan. Aurinko paistaa, muutama poutapilvi on taivaalla. Ajatukset vievät mennessään. Miten ihmiset ovatkaan täällä eläneet? Miten ukin isä ja äiti ovat tavanneet? Onhan kylien välissä matkaa kymmeniä kilometrejä. Nuotiolla ukki ja Mikkolan nuoripolvi kertovat tarinoita sukujensa vaiheilta.
Tammukanpyytäjät eivät petä meitä perunan ja sipulin keittäjiä. Valoisan kesänyön tammukkasoppa alkaa olla täyttä totta.
Tammukkasopan resepti:
• Kattilallinen Kuolajärven vettä
• 4 isoa Alakurtin sipulia
• 15 sallalaista perunaa
• rompsaus pippureita
• suolaa
• tammukoita sopivasti
• voita ja Mikkolan pellon yrttejä
Tarinoita kertoessa vesi kiehuu kasaan sopivassa määrin, pilko sipulit ja perunat. Keittele niitä rauhassa, kunnes tammukkamiehet saapuvat, sitten juhlat alkavat. Peratut tammukat laitetaan juhlistamaan sipuli-perunakeitosta ja mausteet perään. Mikä tuoksu!!!
Kruunaus voilla ja yrteillä. Nauti kotoa tuodun ruisleivän tai rieskan kanssa. Juomaksi raikasta vettä tai olutta.
Kaikkien noiden kokemuksien jälkeen on nautinnollista puikahtaa makuupussiin ja vetää teltan vetoketju kiinni. Unta ei juuri tarvitse odotella. Miehet jäävät vielä tulille kertomaan tarinoita.
Milloinkahan tässä järvessä on uitu viimeksi?? Minä uin ja muut ovat ihmeissään. Nyt on kesä, vesi on ainakin 20 asteista ja on aamu-uinnin paikka. Hiekkaranta, jonkun verran vesakkoa on rannassa. En uskalla kuitenkaan rantaa pitemmälle uintiretkelle, mielikuvitus lähtee liikkeelle, hui, äkkiä rannalle.
Leirin purku ja sitten taas kinttupolkua autolla kohti Suomen rajaa. Omatekoinen silta osoittautuu hankalaksi paikaksi. Mieluummin joen kautta vauhdilla kuin huterasta sillasta.
Mutta se ei toimi, vettä on liian paljon. Apujoukot maasturin kanssa paikalle. Kyllä silta kestää, kestihän se mennessäkin. Siitä vaan yli.
Rajavyöhykkeellä vielä poikkeamme hautausmaalle, tai sen jäänteelle. Hautakiviä ovat venäläiset käyttäneet siltojen rakennusaineiksi. Muutama rikkonainen hautakivi löytyy metsiköstä, jossa hautausmaa on sijainnut. Ukki tunnistaa sieltä sukunsa hautakiven jäännökset. Hiljainen hetki menneille sukupolville.
Mukana Mikkoloiden lisäksi oli Ukki, Pirkko, Elli, Raija ja Heikki. Kaiken paperisodan ja järjestelyjen jälkeen reissu ylitti kaikki odotukset. Aikaa vain oli liian vähän. Mutta jäipähän jotain tutkittavaa vielä.