Olen Raija Alapeteri, meriseikkailija ja polkujen etsijä, savolainen tarinoiden kertoja ja Itämeri -intoilija.
Olen myös purjehduskouluttaja, innostaja ja rohkaisija. Kokoan ja kannustan tiimejä toteuttamaan unelmiaan sekä tekemään mahdottomasta mahdollisen. Menen rohkeasti kohti uutta ja rikon lasikattoja aina, kun se on tarpeen päämäärän toteuttamiseksi. Ja mikä tärkeintä, olen kuuden lapsosen grandmother.
Vahvuuksiani ovat kokonaisuuksien hallinta, periksiantamattomuus ja välittäminen. Ja nämä kaikki ilon kautta. Mottoni on – yhdessä olemme enemmän, yhdessä saavutamme enemmän.
Blogialustani on ammottanut tyhjyyttään, vaikka halu kirjoitella tänne on olemassa tuolla taskun pohjalla. Onko se tyhjän paperin syndrooma vai mikä, kun tekstiä ei synny. Tarinoita olisi vaikka muille jakaa. Kiire ja tekemisen runsaus eivät anna tilaa sen flown syntymiselle, missä omasta mielestä parhaat tarinat elävästä elämästä syntyvät.
Edellinen blogini alkaa jo vanhuuttaan kasvamaan sammalta tai ehkäpä apilaa. Taidan nyt heittää tänne kirjoitelmiani sieltä ja täältä matkan varrelta. Niistä kumpuaa kaikenlaista irroittelua ja ihmettelyä.
Ennen niitä avaan hieman, mitä nyt päässä liikkuu. Siellä nimittäin hurisee kovasti. Sanallinen arkkuni aukeaa joskus jopa hyvinkin äänekkäästi, kun asioista innostun. Onko se hyvä vai paha, kun ryöpsähtää? Ainakin se purkaa ulos savolaisen höpöttäjän useimmiten positiivista energiaa, joka toivottavasti tarttuu muihinkin. Vaikka joskus se pohja pettää ja ulos tulee kiukuttelun merkit täyttävää vikinää. Niistäkin olen selvinnyt hengissä. Kiitos ihanan ison perheen ja valtavan määrän ystäviä harrastusten parista.
Ikä on vain numero ja en ole huomannut sen painavan erityisesti mitenkään, vaikka numeroista voisi niin luulla. Enpä olisi uskonut, kun jätin virallisen päivätyön 2011, että elämä vie näin vahvasti eteenpäin ja enimmäkseen hymy huulilla. Meno on edelleenkin kuin talven jälkeen niitylle päässeellä vasikalla vai pitäisikö sanoa aasilla. Kotiväen mielestä touhuillani ei aina ole päätä eikä häntää. Syypää siihen on meri ja luonto yleensäkin. Ne vievät mennessään. Ne juoksuttavat minua pitkin polkuja milloin missäkin ja merien valloitukselle ei tunnu tulevan loppua.
Onnellinen minä, totean aamuisin ja iltaisin. Terve mieli terveessä ruumiissa, ainakin omasta mielestä. Se riittää minulle ja toivottavasti myös ympärillä oleville olennoille.
”Niin metsä vastaa, kuin sinne huudetaan”, eikös se näin mene. Tuota metsään huutelua olen harjoitellut täällä Hämeen takametsissä perheemme plantaasilla ja hyvin se toimii. Metsän rentouttava vaikutus on jokapäiväistä, kun se metsä alkaa tuosta kotiportailta.
Nyt keskityn pitämään pakkasta (-25), kääriydyn huopaan ja laitan takkaan tulen ja anna uusien unelmien viedä taas eteenpäin. Minne, se jää nähtäväksi. Elämä on hykerryttävää!
